Lähdit pois sanomatta sanaakaan. Ei hyvästejä, ei mitään. Silti tunnen sinut luonani joka päivä. Olet sadepisarassa joka putoaa kasvoilleni. Olet linnunlaulussa, jonka lintu visertää minulle. Olet auringonsäteessä, joka lämmittää kasvojani. Olet kyyneleessäni, joka vierähtää haudallesi.

Olisin halunnut pitää sua kädestä, kun tuli sun aika lähteä. Viimeistä kertaa silmäsi suljit, enkelin kanssa kotiin kuljit.

Raotan silmiä ja vilkaisen mun kelloo, käännän päätä vasemmalle, sisälläni velloo kuka toi on joka sängylläni makaa? Ryömin ulos oho, olo ei oo vakaa. Kaiken jakaa se ken pokaa, hapuilen kohti vessaa. Tästä taaskin uuden puheen aiheen ne saa. Katon pelistä, poskellani meikit, muistelen eilistä, känniset esileikit. Otan tulikuuman suihkun. Vesi likani saa niellä. Oonpa taas mogannut sitä mä en kiellä. Hiellä päällystettyy ruumistani hankaan, mutta haju pysyy iholla se piittyy selkä rankaan.

Mene pois, juokse lujaa, älä jää tähän pimeään loukkoon lähde vaan, ei tarvii selitellä, sä kuulut noiden toisten joukkoon.
Heräät, poltat savukkeen. Se hengen salpaa. Raavit mahaa mietin: *vittu miten halpaa on tulla kotiini ja rakastaa vain hetken* Vartalon visusti mun pyyhkeeseeni kätken. Oon yksinäisempi, kuin susi ilman laumaa. Ei tolla vieraalla ois ollut muuten saumaa. Katseet laahustavat katon kautta nurkkaan. Mä salaa kulman alta kasvojasi kurkkaan, enkä osaa yhdistää niihin oikeeta nimee. Huone tunkkanen ja helvetin pimee. En osaa yhdistää niihin ees nimee, huone tunkkanen ja helvetin pimee.

Mä etin kaikkialta ei ois ees pakko. Mielummin olen yksinäinen susi ja erakko, kuin kerjäläinen hyväksyntää anomassa. Tässä talossa on toinen, mutta silti oon omassa seurassa- en pyytänyt, en kehottanut. Jälkeenpäin ajatellen parempi etten ois ottanut mukaan, mut ei se haittaa, kaltaisiis oon nähnyt monta. Yksi naama lisää ei tee musta onnetonta. Mun elämä on valomerkkiin asti juopumista ja seuraavan aamun häpeää, vieraasta luopumista. Viivyt päivän taikka vuoden aivan sama. Sä oot mun, mä oon sun kertakäyttö kama.

Mä en itke perääsi kun sä meet. Jos huomaat poskellani kyyneleet ne on siks' ettet poikennut toisista sisältä tyhjistä' päältä suloisista. Huuhdon huikalla makusi suustani. Kerron ulvoen kuulle kaipuustani. Kusen illalla viemäriin muistoni susta ja jatkan mihin eilen jäin.

Tuulimyllyjä vastaan
täällä taistellaan.
Viima hiuksissa viipyy 
hetken vaan.
Toiset nuorena nukkuu
joskus se pelko uniin kulkeutuu.
Sitten sinä oot siinä 
silität mun hikistä päätä 
joku taika sulla on sillä.

Sinä vain, sinä vain 
saat mut luottamaan 
meillä on aikaa.

Sinä vain, sinä vain, sinä vain 
saat mut tuntemaan että mä kelpaan.

Kun pyryttää ja pajutkin taipuu 
kinosten alle hautautuu.
Täytyy olla lujasta luusta 
että selviytyy.

Hangen alla paine kasvaa 
kestänkö sen mitä vaaditaan?
Rakas , onneks sä oot siinä 
silität mun hikistä päätä 
joku taika sulla on sillä.

Sinä vain, sinä vain 
saat mut luottamaan 
meillä on aikaa.

Sinä vain, sinä vain, sinä vain 
saat mut tuntemaan, että mä kelpaan.

Sitten sinä oot siinä 
silität mun hikistä päätä 
joku taika sulla on, sillä,

Sinä vain, sinä vain 
saat mut luottamaan
meillä on aikaa

Sinä vain, sinä vain
sinä vain, saat mut tuntemaan
että mä kelpaan

Sinä vain, sinä vain 
saat mut taistelemaan 
tuulimyllyjä vastaan

Sinä vain, sinä vain, sinä vain 
saat mut nousemaan 
läpi hangen ja roudan

Minkä takia aikuisena on niin hankalaa tietää et seurusteleeko, tapaileeko vai onko vaan pelkkää seksiä? Nuorena oli niin helppoa vaan kysyä: Alaks olee mun kans? Ei enää aikuisena niin voi sanoa, muuta ku vitsinä..:) Miks aikuisten maailmasta on tehty niin vaikeeta? Ja mä en ymmärrä miks mun on niin hankala puhuu vakavasta seurustelusta.. Tiedän päässäni tasan tarkaan mitä haluun, mutten saa suusta ulos järkevästi toiselle niitä tunteita ja asioita sanottua.. Ehkä mä pelkään, et se toinen tyrmää munt ja haluaa muita asioita ku mä.. Se etten osaa puhua on vaan ilmeisesti mun suojamuuri, etten särje sydäntäni.. Mielessä kuitenki ajattelen ettei mulla oo mitään menetettävää, vaik kertoisinki asiat, niin ku ne tunnen.. Silti se vaan ei onnistu tulemaan mun suusta ulos..

-opin vielä joskus puhumaan-

Raahasin ison pinon lapsuuden kuvia äidin luota kotiin.. Niitä sit jumituin yks ilta kattomaan.. Itkin ja paruin.. Miksei voi olla mahdollisuutta edes kerran puhua kuolleen ihmisen kanssa?  On niin paljon asioita mitä haluisin omalle isälle sanoa ja monta kysymystä.. Siihen mä luhistuin ihan täysin...Niiden kuvien eteen, mistä jokasen ilmeistä paistaa onni ja rakkaus..  Vaikka aikaa on kulunu jo kymmenen vuotta, ni silti mun on pakko kysyy et miksi niin aikasin oli isän aika mennä? Pakko välillä miettiä, et millasta olis ollu mun elämä jos isä ois nähny mun rippijuhlat, ajokortin saannin, ekan työpaikan saannin, eka rakkauden...? Niihin asioihin mä en saa vastausta, koska ei oo mahdollisuutta soittaa sinne missä isä nyt on.. Mut vaikka tyhmyyksiä oon tehny, ni uskon silti et se ois musta suht ylpee...:)

-rakastan sua-